Oikeastaan tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Normi päivä. Mutsi käyttää koiria ulkona, lapset tulevat mukaan. Poika ei oikein tahdo enää ulkoiluttaa pientä karvapalloa, koska viimeksi päästi sen naapurin pihalle paskalle, mistä syystä mutsi korotti äänensä. Ei mutsi siksi, että tapaus olisi ollut jotenkin korjaamaton, mutta siksi, että toimitus keskeytettäisiin äkkiä ja vähän sassiin. No pökäleet kuitenkin pulpahtivat naapurin pihalle ja poika nyyhki loppumatkan sitä, ettei osaa ulkoiluttaa koiraa. Mutsi yrittää lohduttaa poikaa, koiraa ja itseään, jonka toteaa taas ei-niin-hyväksi-kasvattajaksi. Olisi pitänyt pitää vain turpa kiinni, antaa koiran kakkia, ja korjata sitten kakat pois kaikessa hiljaisuudessa. Mutta mutsi on kuitenkin niiden aikojen lapsien lapsia, jotka on opetettu nöyryyteen ja kuuliaisuuteen- ja josta mutsikin on jotain oman suodattimensa läpi omaksunut. Eli siis kun koira kakkaa naapurin nurmikolle niin on teeskenneltävä edes katuvaa.

Mutta nyt tyttö ottaa pikku karvapalleron, äidillä on iso rakki ja poika liukuu jokaisessa vesi-jää lammikossa jonka näkee. Verkkarihousut ovat tietenkin märkinä lenkin jälkeen ja mutsi toteaa, että olisi pitänyt varautua paremmin, eikä taas komennella poikaa kastelemasta housujaan kylmässä jäävedessä koko lenkin ajan. 

Tulee vieraita, perhe, jolla on kehari tyttö. Mutsi on tuntenut tuon pikku keharin jo ihan vauvasta asti. Tyttö on ihanan sosiaalinen,valloittava,  mutta omat muksut hieman kiertävät kaukaa. Heille tyttö on hieman pelottava. Tarttuu kiinni ja repii tukasta vaikka on jo saman ikäinen kuin meidän "iso tyttö". Kehis puhuu omaa kieltään ja tekee outoja asioita, ja ottaa lapsia kädestä kiinni ja lähtee vetämään johonkin suuntaan. Mutsille tämä on hieman vaikeaa: Mutsi kun haluaa opettaa suvaitsevaisuutta lapsille, mutta toisaalta ymmärtää sen, että omien muksujen mielestä pikku kehari on hieman pelottava. Yhden kerran lapset ovat yhdessä toisessa huoneessa kun vanhemmat juovat kahvia. Alkaa kuulua hirveä huuto: kehari on tarttunut poikaa niskasta ja poikaa on sattunut. Poika itkee silmät punaisena. Tilanne on kiusallinen kaikille aikuisille: mutsille ja keharin vanhemmille.

Viimein mutsi ymmärtää miten pitää toimia: mennään vanhemmat ja lapset samaan huoneeseen ja leikitään yhdessä. Mutsi lukee pikku keharille ja sitten katsellaan tytön leluvarastoa. Soittimiet kiinnostaa tuota keharineitiä ja lasten sähkökitara saa kyytiä. Kun keharin vanhemmat kysyvät tytöltä, että mennänkö jo, niin vastaukseksi tulee pitkä eii! Tyttö tykkää olla selvästkin meillä. Hienoa. Mutsi kuitenkin jää miettimään, että miten seuraavan kerran paremmin tulisi toimia, sillä tyttö huokaa vieraiden poistuttua: onneksi ne lähtivät. Illalla mutsi käy oman tyttönsä kanssa pienen keskustelun siitä, että miksi tuo tyttö on tuollainen. Mutsi yrittää valita sanansa oikein, ettei vain käyttäisi väärin ymmärrettäviä sanontoja- lapsilla kun on oiva tapa, niin kuin meillä aikuisillakin, ymmärtää asiat väärin.(naapurin pikkunappulalla oli kihomatoja- ja kohta levisivät hiekkalaatikolla juorut, että naapurin Kaisan pyllystä tulee käärmeitä) Kehari kehittyy vain myöhemmin, ja kaikki me ollaan yhtä tärkeitä ja kaikkien äidit rakastaa tyttäriään, vaikka mitä tapahtuisi.   

Vaikeahan sitä lapselle on selittää asioita kun ei mutsi aina maailmaa itsekään ymmärrä.

(Nyt kirjoitettuaan tämän postauksen mutsi huomaa, että kyllä tänään sittenkin jotain tapahtui)